Viimeksi puhuttiin herkkyydestä, oikeastaan erityisherkkyydestä, jollaisia piirteitä olen havainnut itsessäni. Siihen liittyy aika vahvasti nykyisin se, miten herkästi tunnistan poikkeavaa käytöstä tai tuntemuksia omassa itsessäni. Välillä tuntuu, että liiankin herkästi. Tällä hetkellä tuntuu, että kaikki ei ehkä ole hyvin. Vaikka onkin. En koe juuri nyt oikeastaan minkäänlaista kuormitusta millään elämän osa-alueella, mutta silti koko ajan hiipii pintaan sellainen fiilis, että jotain on vinossa.
Motivaatio hukassa
Mitä se sitten on, mikä on vinossa. Tätä olen yrittänyt tunnustella jo viikkokausia. Enkä oikein ole päässyt jäljille. Siihen liittyy työ, tai oikeastaan se anti-kiinnostus työtä kohtaan. Työ ei herätä minussa minkäänlaisia tunteita, tai ainakaan positiivisia. Se on vähän pakkopullaa, mieluummin tekisin kahdeksan tuntia päivässä jotain muuta, ihan mitä tahansa. Sitten siihen liittyy sosiaaliset tilanteet. Se, että ei ne tilanteet oikein juurikaan kiinnosta. Viihdyn ihan hyvin yksinkin. En ole tietenkään koskaan ollut supersosiaalinen, jonka pitäisi päivittäin hakea ihmiskohtaamisia. On minusta kiva nähdä ihmisiä ja olla niissä tilanteissa, mutta ei se tällä hetkellä ole millään lailla vahva tarve itsessäni. Se vähän huolestuttaa.
Toivottavasti kukaan lukija ei ota tätä epäsosiaalisuuttani itseensä, koska sille ei ole tarvetta. Uskon, että tämä sosiaalisten kontaktien välttäminen johtuu siitä pinnan alla kytevästä uupumuksesta, johon vajosin syksyllä. Enkä minä itse asiassa välttele niitä kohtaamisia, ne vain eivät tunnu tällä hetkellä jotenkin oleellisilta, tai en tunne niitä kohtaan paloa. En osaa oikein selittää edes sitä tunnetta. Se tuntuu kuin tavallaan leijailisin tyhjyydessä. Asiat eivät tuota merkityksellistä mielihyvää. Ja tiedän, se on masennuksen tai uupumuksen oire. Tiedän sen varsin hyvin. Motivaation puute on ehkä se sanapari, joka kukoistaa nyt monella elämän osa-alueella.
Mielen kipuilua
Olen tässä jo pitkään odottanut, pelännyt sitä masennuksen toista aaltoa. Ja miettinyt onko tämä sitä. En tiedä. Saman tyyppisiä reaktioita on ollut havaittavissa, samoja mitä oli syksyllä. Ei ehkä niin silmiin pistävinä, mutta on kuitenkin. Ja myös huomaan ne nykyään paljon selvemmin kuin syksyllä. Se on toivottavasti hyvä asia. Mutta ei siinäkään kannata mennä liiallisuuksiin, että alkaa epäilemään jokaista pienintäkin reaktiota asioihin.
Hmmm, tämä on tavallaan tällaista ääneen pohdintaa. Ja ehkä halusin tuoda esille sitä, millä tavalla ihmismieli käyttäytyy. Tai ainakin oma mieleni. Ja haluan antaa kuvan siitä, millaista on elää tällaista toipumisjaksoa masennuksesta. Koen että itselläni masennus tai uupumus oli kaiken kaikkiaan melko lievä, tai että se saatiin yllättävän hyvin hallintaan, kun tilanne oli pahin. Mutta edelleen kipuillaan asioiden kanssa, se on selvää. Eikä se todellakaan ole vielä taakse jäänyttä elämää.
Tässä välissä oli jakso, jolloin oli viitteitä siitä, että ollaan hyvällä tiellä kohti entistä minää. Sitten yhtäkkiä, mitään tapahtumatta, sen suunta tuntuu vaihtuvan. Tai ainakin se aaltoilee. Sellaista tämän kanssa on. Tiedän toki sen. Ja olen aika varovainen näiden aaltojen kanssa, huomaan ne helposti. Ja haluan tavallaan oikaista ne heti. En vain oikein aina tiedä miten. Ehkä ottamalla rauhallisesti, ja tiedostamalla ne.
Askelmerkit kohdalleen
No mutta mitähän nyt sitten pitäisi tehdä? Täytyy varmaan nyt keskittää kaikki vapaa-aika sellaiseen tekemiseen, mikä tuntuu mielekkäältä. Eikä nyt vaatia liikaa itseltään. Täytyy vähentää ruutuaikaa, ja ottaa tilalle ulkoilu. Sellaiset on nyt suunnitelmat. Ja ehkä on tarpeen se tilannetsekki lääkärissä. Näillä mennään nyt pikkuhiljaa kohti kevättä. Ja toivottavasti se kevään tulo alkaisi näkymään tässä mielialassakin. Vielä niin ei ole tapahtunut, ainakaan merkittävästi.
Täytyy myös kaivaa esiin vähän sitä itsevarmuutta. Uskoa itseen ja tulevaan. Antaa aikaa ja hengittää syvään. Ja toivoa, että kaikesta selviää.
HEIJASTUKSIA VEDESSÄ 